Kriiseistä opittua – kriiseistä unohdettua

Historian oppi on, että kriiseistä kukaan ei selviä täysin kunnialla ja ilman virheitä. ”Voittajana” selviää se, jolla on vähiten suuria katumuksen aiheita, kirjoittaa Jyväskylän Tieteen päivillä esiintyvä professori Antero Holmila Jyväskylän yliopistosta. Nykyisessä energiakriisissäkin on aihetta kääntää katseet 1970-luvun energiakriisiin.

"Energiakriisi ei ole käsitteenä suinkaan uusi. Pitkään on esitetty varoituksia siitä, että maailman energiahuolto on nojautumassa liiallisesti yhden energialähteen - öljyn - varaan. Kuitenkin vasta nyt, viimeaikaisten tapahtumien seurauksena on todella herätty huomaamaan tilanteen vakavuus" (Urho Kekkonen uudenvuodenpäivän puheessaan 1.1.1974).

Syksyllä 1973 oli käyty Jom Kippur sota Israelin ja Arabiliittouman välillä. Sodan aikana arabialaiset öljyntuottajat supistivat öljyvientiään, koska he halusivat näpäyttää länsimaita, jotka tukivat Israelia. Nämä olivat ”viimeaikaiset tapahtumat”, joihin presidentti viittasi.

Antero Holmila istuu ikkunalaudalla.Professori Antero Holmila on mukana Jyväskylän yliopiston tiedeillassa, jossa keskustellaan yhteiskunnan kriiseistä. Mukana myös Martti J. Kari, Tuija Saresma ja Tiina Silvasti. Tiedeilta järjestetään keskiviikkona 11.1.2023 klo 17 alkaen Jyväskylässä kirjasto Lähteessä. Tilaisuutta voi seurata verkkolähetyksenä myös Helsingin Tieteen päiviltä käsin. Kuva: Jyväskylän yliopisto/Petteri Kivimäki.

Toisen maailmansodan jälkeinen talouskasvu, jonka aikalaiset tunsivat – kielestä riippuen – termeillä ”the golden years”, ”das Wirtschaftswunder”, ” Les Trente Glorieuses” tai ”il miracolo economico oli perustunut halvan öljyn varaan, kuten Kekkonen implikoi. 

Öljyhanojen mentyä kiinni puhkesi öljykriisi, joka sysäsi länsimaat pitkään taantumaan. Talouskasvu tyssäsi ja toisen maailmansodan jälkeen syntyneet talousrakenteet murenivat. Inflaatio laukkasi ja ihmisten odotukset tulevaisuuden suhteen kääntyivät pessimistisiksi. Amerikkalaisten taloustieteilijöiden kehittämä ”misery index”, muodostui yhteiskuntien taloudellisen tilan mittatikuksi.

Shokista toivuttiin vasta 1980-luvulla, kun vanhat markkinamekanismit oli purettu ja uudet neoliberalismin opit alkoivat kantaa hedelmää. Se, minkälainen tuo hedelmä oli - makea, hapan, kitkerä vai suloisen kitkerä - ovat kiistelyn kohde.

Viimeistään maailman laajuinen finanssikriisi 2007–2008 ja sitä seurannut euroalueen kriisi 2010-luvun alussa Kreikan tukipaketteineen kiihdytti populismin nousua ja eurooppalaisten yhteiskuntien polarisaatiota ja eriarvoisuuden nopeaa kasvua. Yhdysvalloista puhumattakaan.

Massiivisia tukitoimia seuraa usein inflaatio

Vaikka 1970-luvun energiakriisin kokemus oli koko toisen maailmansodan jälkeisen historian merkittävin kriisin aiheuttama murros, joka muuten myös vaikutti ratkaisevasti kylmän sodan päättymiseen, harvassa julkikeskustelussa edes 2007–2008 aikana siihen kiinnitettiin huomiota.

Harvaa se jaksoi kiinnostaa, koska keskuspankkien inflaatiopolitiikka oli ollut jo pitkään menestyksekästä ja hiilivety-pohjaisen energiamixin suhteen tulevaisuus näytti myös valoisalta. Venäjä oli kyllä geopolitiikassaan muuttunut aggressiiviseksi, mutta se tarvitsi länttä yhtä paljon kuin länsi tarvitsi sitä.

Samaan aikaan talouskriiseistä johdettavat opit olivat vahvasti kiinni 1930-luvun tapahtumissa, joiden seurauksena kasvoivat sekä populismi, äärinationalismi että protektionismi.

Vasta nyt, kun inflaatio ja energiakriisi ovat jälleen tulleet osaksi julkista keskustelua, on katseita käännetty 1970-luvun kriisiin. Venäjän rikollinen sota on kiihdyttänyt energiakriisin ja inflaation uudelle tasolle, mutta oireet olivat jo olemassa ennen Venäjän toimia.

Esimerkiksi historia olisi voinut opettaa, että valtioiden harjoittamat massiiviset tukitoimet, joita koronan vaikutusten kontrolloimiseksi toteutettiin, johtaa usein inflaatioon, kun itse kriisi alkaa laantua.

Mitä muistutuksia historiasta halutaan pitää yllä?

Kriiseistä tai historiasta oppimisessa on helposti jälkiviisauden maku, eikä jälkiviisaus ole kovin hieno viisauden alalaji.

Mitä kriiseistä – tai historiasta – voi siis oppia ilman saivartelevaa jälkiviisautta?

Ensinnäkin sen, että historia EI toista itsenään. Historialliset tapahtumat vaikuttavat monesti hyvin analogisilta ja historiasta voi löytää jonkinlaisia kaavoja, mutta kontekstit ovat aina erilaisia. Historia ei sinällään opeta, mutta se muistuttaa. Toki vain silloin, jos pidämme silmämme auki. Jos jotain on tapahtunut aiemmin, se voi tapahtua uudelleen.

Tämä pätee niin inflaatioon, hyökkäyssotaan, fasismiin kuin kansanmurhiin.

Kysymys onkin ehkä siitä, mitä ”oppeja” tai muistutuksia kriiseistä halutaan pitää yllä. Muistitietotutkijana sanoisin, että muistamisen kääntöpuoli on aina unohtaminen. Kun joitain tiettyjä oppeja korostetaan, toiset opit jäävät unohduksiin.

Kriisi- ja resilienssipuheessa on usein vallallaan kehitysoptimismin leima, ikään kuin kriisistä jäisi aina jotain positiivista käteen – ensi kerralla olemme varautuneempia ja toimimme paremmin. Ongelma on vain siinä, että seuraava kerta on erilainen ja vanhat opit eivät välttämättä toimi.

Kriisit ovat poliittisesti käyttökelpoisia

Määritelmällisesti kriisi on aina yllätys ja odottamaton tapahtuma. Näin ollen ensimmäinen asia, mitä kriisistä olisi opittava, on se, että samoin kuin vanhan kansan vahinko, myöskään kriisi ”ei tule kello kaulassa”.

Strategisen kulttuurin varhainen tutkija Colin S. Gray kirjoitti osuvasti, että valtioille haaste ei ole yllätysten välttäminen. Se on mahdotonta. Sen sijaan haaste on se, kuinka välttää suuren luokan vahingot, jotka tapahtuvat yllätyksen synnyttämän epävarmuuden takia.

Toinen oppi on se, ettei kriiseistä kukaan selviä täysin kunnialla ja ilman virheitä, joita katuu. Kriisistä ”voittajana” selviää kuitenkin se, jolla on vähiten suuria katumuksen aiheita.

Kriisit ovat tilanteita, joissa yhteiskunnat ovat haavoittuvimmillaan. Siksi resurssien ohjaus, tiedonvälitys ja yleensäkin luottamus yhteiskunnan kestokykyyn ja aitoon haluun selättää kriisi korostuvat.

Samalla on muistettava, että haavoittuvuudet tekevät kriiseistä poliittisesti käyttökelpoisia. Weimarin Saksassa kriisiä toivoivat sekä natsit että kommunistit. Molemmilla tahoilla oli ajatuksena, että kriisissä oli avain uuteen yhteiskuntaan. Jo vuonna 1930, kolme vuotta ennen Hitlerin valtaannousua maan johtaja valtakunnankansleri Heinrich Brüning varoitti, että maasta oli tullut ”demokratia ilman demokraatteja”. 

Samanlaisia toiveita on Euroopan äärioikeisto esittänyt viimeistään talouskriisin 2008 jälkeen ja Donald Trump pyrki tietoisesti kriisiyttämään Yhdysvaltojen politiikan juuri siksi, että se palveli hänen henkilökohtaisia intressejä. Valtion tai kansalaisten etu oli toissijainen.

Yksi todettu toimiva strategia kriiseistä ulos

On muistettava, ettei kriiseissä ainoastaan kasva siemen parempaan, vaan niissä piilee myös tuhon siemen. Siksi kriisinhallinnan suunnittelun on oltava kokonaisvaltaista.

Se ei voi ainoastaan olla viranomaisten toimintasuunnitelmien hiomista ja harjoittamista, vaan se vaatii laajan yhteiskunnallisen otteen: se toisaalta korostaa sitä, että kriisin aikana ihmisten on varauduttava valtiovallan tiukempaan ohjaukseen, jossa oma arvomaailma voi joutua koetuksella, mutta toisaalta kriisinhoito korostaa sitä, että myös kansalaisilla on oltava mahdollisuus kritiikkiin, avoimeen keskusteluun ja eriävien näkemysten esittämiseen.

Tämä on kriisinhallinnan paradoksi, jonka vastaamiseen ei ole kuin yksi historiallisesti todennettu toimiva strategia. Jos kriiseistä on todella opittava jotain, se on tämä: kriiseistä selviäminen perustuu täysin yhteiskunnan koulutukselliseen, tutkimukselliseen ja sivistykselliseen tasoon, joka korostaa jatkuvaa oppimista, kriittistä ajattelua ja ihmisten tasavertaisuutta.

Yliopistoilla on tässä ratkaisevan tärkeä rooli.

Teksti: Professori Antero Holmila, Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitos