Kehruuta, pyykkäystä ja seksin myyntiä – 1800-luvun alun Suomessa seksityö oli yksi ansaintakeino muiden joukossa

1800-luvun Suomessa seksityö levittäytyi kaikkialle kaupunkiin. Sitä harjoitettiin sisällä ja ulkona, kapakoissa ja kujilla, tanssiaisissa ja retkillä. Seksityö oli ennen kaikkea köyhien naisten väli- ja osa-aikaista ansaintaa, jonka rinnalla oli muita ansaintakeinoja. Tieteen päivillä Suomen historian professori ja palkittu tietokirjailija Kirsi Vainio-Korhonen tarkastelee 1800-luvun seksityötä työn historian kontekstissa yhtenä köyhien naisten toimeentulon keinona.

1800-luvun lopun maalaus prostituoiduista poliisikamarilla.

Norjalaisen Christian Krohgin maalaus Albertine i politilegens venteværelse (1887) kuvaa poliisikamarilla sukupuolitautitarkastukseen jonottavia prostituoituja 1800-luvun lopun Kristianiassa. (Vainio-Korhonen 2018.) Kuva: Norges Nasjonalmuseet / Lathion, Jacques.

”Turussa tehtiin 18. lokakuuta 1838 maan siihenastisen historian laajin kupparatsia. Sukupuolitautitarkastuksiin pakotettiin yhden päivän aikana kymmeniä naisia ja heidän tietonsa kirjattiin poliisin valvontakirjaan. Yhteensä tarkastettuja kertyi kymmenen vuoden aikana 164.”

Kirsi Vainio-Korhosen (s. 1958) mukaan turkulaisten naisten terveystarkastukset olivat Suomen ensimmäiset. Mallia otettiin Napoleonin ajan Ranskasta, jossa seksityöläisten oli käytävä säännöllisesti lääkärintarkastuksissa sukupuolitautien leviämisen ehkäisemiseksi. Näin naiset saivat kutsumanimen tarkastusnainen. Vainio-Korhonen on tehnyt Suomessa uraauurtavaa tutkimustyötä niin sanottujen tarkastusnaisten ja suomalaisen seksityön historian parissa. Hän lähestyy tarkastusnaisia arjen historian ja marginaalihistorian näkökulmasta.

”Historiantutkijat ovat kirjoittaneet paljon prostituoituja valvoneiden viranomaisten toiminnasta ja sukupuolitautitarkastuksiin liittyneestä lainsäädännöstä. Tarkastetuille naisille tutkijat ovat yleensä suoneet vain prostituoidun identiteetin. Naisten muuta elämää ei ole juurikaan tutkittu.”

Omassa työssään Vainio-Korhonen tutkii seksityötä ja sitä tehneiden ihmisten elämää perinteisestä poikkeavalla tavalla. Rikoshistoriallisen kontekstin sijaan Vainio-Korhonen tarkastelee seksityötä osana naisten työnteon ja toimijuuden historiaa. Näin seksityö vertautuu muihin epäterveellisiin, vaarallisiin tai epämiellyttäviin töihin, joita köyhien naisten täytyi 1800-luvun alun Suomessa tehdä elääkseen.

”Perinteisestä prostituutiotutkimuksesta eriytynyt työni pyrkii kunnioittamaan ja tekemään näkyväksi seksityöntekijöiden omia kokemuksia. Siinä missä prostituoitu on voimakkaasti halventava käsite ja hyväksikäytetty ihminen, on seksityöläinen aktiivinen, henkilökohtaisiin valintoihin kykenevä toimija. Seksityöntekijä saattaa olla monin tavoin heikossa asemassa, mutta hän ei ole vain passiivinen objekti”, sanoo Vainio-Korhonen.

Maksullista seksiä kujilla ja kapakoissa

1800-luvun alkupuolella seksityöläiset eivät Vainio-Korhosen mukaan vielä erottuneet yhteiskunnallisesti tai maantieteellisesti muista huono-osaisista. He asuivat samoissa kortteleissa ja tonteilla, missä kaupunkien muu köyhä väki eli.

”Seksityöllä ei tuolloin ollut omaa erillistä tilaa tai paikkaa, jossa olisi ollut erityistä seksityöhön liittyvää varustelua tai seksityöntekijöiden esillepanoa. Seksiä myyvät eivät työskennelleet sulkeutuneina bordelleihin vaan paikoissa, joissa liikkui paljon väkeä.”

Vuosisadan alkupuolella seksin myynti levittäytyi kaikkialle kaupunkialueelle ja myös kaupungin rajojen ulkopuolelle. Sitä harjoitettiin sisällä ja ulkona, kapakoissa ja kujilla, tanssiaisissa ja retkillä. Seksistä maksaminen ei vielä tuolloin ollut rikollista eikä siihen myöskään liittynyt stigmaa köyhien naisten omassa elinpiirissä. Ylempisäätyiset ihmiset eivät luonnollisestikaan heidän elämäntapaansa hyväksyneet.

”1800-luvun alkupuolen suomalainen seksityö oli ennen kaikkea köyhien ja osattomien naisten silpputyötä ja satunnainen ansaintakeino, joka ei stigmatisoinut heitä omiensa, siis köyhien ihmisten, keskuudessa. Seksityön rinnalla oli muita ansaintakeinoja, kuten kehruuta, pyykkäystä tai näpistelyä. Asiakkaat taas olivat pääasiassa naimattomia nuoria miehiä, sotamiehiä, merimiehiä ja kisällejä”, kertoo Vainio-Korhonen.

Asiakkaista ei kuitenkaan ole säilynyt esimerkiksi nimitietoja poliisin tai tuomioistuinten arkistoissa, kun seksistä maksaminen ei vielä tuolloin ollut Suomessa rangaistavaa.

Satunnaisen silpputyön tekijöistä moraalisesti epäilyttäviksi naisiksi

Käsitykset seksin myynnistä ja ostosta muuttuivat kuitenkin voimakkaasti 1800-luvun kuluessa, kun niin sanottu ohjesääntöinen prostituutio vakiinnutettiin Suomen suurimpiin kaupunkeihin vuonna 1875. Ohjesääntöisen prostituution myötä kaupunkeja kehotettiin luomaan ohjesääntöjä ja perustamaan tarkastuskomiteoita prostituoitujen tarkastamista varten.

”Ohjesääntöisen eli julkisesti säännellyn prostituution myötä naisten seksuaalisuhteita ja seksin myyntiä alettiin säännellä ja valvoa tiukan lainsäädännön avulla. Prostituutio kuvattiin muusta yhteiskunnasta erottuvana alakulttuurina, jossa naiset saivat suoraan tai epäsuorasti tuloja seksuaalisuhteista.”

Kun vielä vuosisadan alkupuolella prostituutio oli nähty satunnaisena työnä muun joukossa, alettiin sitä 1800-luvun jälkipuoliskolla käsitellä erillisenä yhteiskunnallisena ongelmana, jonka tekijöihin liitettiin tietynlainen leima.

”Seksityöstä tuli asia, joka yhteiskunnan näkökulmasta ilmaisi tekijänsä kokonaisvaltaista prostituoidun identiteettiä. Sekä tieteessä että julkisessa keskustelussa pyrittiin mahdollisimman tarkasti erottamaan ja määrittelemään, miten ”prostituutioon taipuvainen naistyyppi” erosi ”normaaleista naisista.”

Kärjekkäimmillään prostituoidun pahantapaisia luonteenpiirteitä pidettiin Vainio-Korhosen mukaan tuolloin synnynnäisinä ominaisuuksina ja perinnöllisen rappion osoituksina. Viktoriaanisen ajan lääketiede tuotti omalta osaltaan uutta kuvaa seksityöläisistä, kun se näki prostituoidut jopa omana ihmislajinaan, moraaliltaan ja tavoiltaan kanssaihmisistä poikkeavina, epäsosiaalisina, laiskoina, turpeina ja likaisina nymfomaaneina. 1800-luvun ohjesääntöinen prostituutio, joka oli Suomessa sallittua 1875−1908, erotti seksiä myyvät naiset omaksi, selkeästi muista erottuvaksi ihmisryhmäkseen. Heidät rekisteröitiin prostituoituina ja velvoitettiin säännöllisiin sukupuolitautitarkastuksiin.

Tiukasta valvonnasta näennäisen vapautumisen aikaan

Seksistä maksaminen ja seksistä maksun ottaminen kriminalisoitiin Suomessa kokonaan vuonna 1889. Vaikka kriminalisointi lakkautettiin 1937, se ei lopettanut seksityöntekijöiden seurantaa ja sääntelyä.  Vuosina 1950−1970 prostituoitu voitiin pakkosterilisoida niin sanotusta sosiaalisesta syystä samalla tavoin kuin vuodesta 1935 lähtien kehitysvammaiset, syntymäkuurot ja skitsofreenikot. Laki nojautui eugeniikkaan. Suomessa pakkosterilisoitiin ja pakkoabortoitiin 7 530 ihmistä – heidän mukanaan myös seksityöntekijöitä.  

Vaikka nyky-Suomessa seksipalveluiden myyminen ei ole laitonta, on seksityö Vainio-Korhosen mukaan ilmiönä hyvin tehokkaasti säänneltyä ja rajoitettua rikoslain, järjestyslain ja ulkomaalaislain kautta.

”Nähdäkseni seksityöhön 1800-luvun jälkipuoliskolla lyöty leima hallitsee seksityöstä käytävää keskustelua edelleen, vaikka seksityön kriminalisointi on purettu Suomessa vuosikymmeniä sitten. Toivon, että tutkimukseni auttaa katsomaan myös nykyistä seksityötä neutraalimmin yhtenä ansaintakeinona muiden joukossa silloin, kun siihen ei liity paritusta tai ihmiskauppaa”, sanoo Vainio-Korhonen.

Kirsi Vainio-Korhosen puheenjohtama sessio Sopivaa vai sopimatonta – naisten työt ja ansainta 1600-luvulta nykypäivään kuullaan Tieteen päivillä suorana lähetyksenä perjantaina 15.1.2021 klo 10.00–12.00. Esityksestä tulee tallenne, jonka linkki löytyy ohjelmatietojen yhteydestä.

Teksti perustuu Vainio-Korhosen haastattelun lisäksi hänen teokseensa Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa (2018).