Tieteen päivien 2025 ohjelmatoimikunnan puheenjohtajana toimi professori Pauline von Bonsdorff Jyväskylän yliopistosta. Von Bonsdorff piti Tieteen päivien avajaisissa 8.1.2025 puheen, joka on luettavissa alla.

Tieteen päivien ohjelmatoimikunnan puheenjohtajan tervehdys

Hyvät tiedon ja tieteen ystävät, kunskapens och vetenskapen vänner, friends of knowledge, arts and sciences,

Tervetuloa Suomen suurimpaan kaikille kansalaisille suunnattuun tiedetapahtumaan, Tieteen päiville!

Tieteen päiviä järjestetään nyt 20 kertaa. Ensimmäiset Tieteen päivät järjestettiin vuonna 1977; vuodesta 1995 ne on järjestetty joka toinen vuosi. Paitsi Helsingissä Tieteen päiviä vietetään myös Turussa, Jyväskylässä, Joensuussa, Kuopiossa ja Mikkelissä. Silti juuri Tieteen päivillä Helsingin yliopiston tilat palvelevat koko Suomen tieteen yhteisenä temppelinä. Olemme iloisia ja kiitollisia, että saimme taas viettää Tieteen päiviä näissä kauniissa puitteissa.

Tämänvuotisia Tieteen päiviä on valmisteltu kesäkuusta 2023. Ohjelmatoimikunnan ensimmäisiä päätösasioita oli tulevien Tieteen päivien teeman valinta. Keskustelimme pitkään ja päädyimme oivallukseen. Oivallukset ovat olennaisia tieteessä mutta toisaalta oivaltaminen on hyvän elämän osatekijä missä tahansa elämänvaiheessa ja alalla.  

Oivaltamista tapahtuu kotona, koulussa, työelämässä. Se on meille kaikille tuttua. Yritämme ymmärtää jotakin. Asia on vaikea, en ymmärrä – kunnes tapahtuu läpimurto: oivallus. ”Ahaa, näin se meni” tai ”tätäkö se tarkoitti”. Oivallukset voivat liittyä tietoon, taitoon, tai arvoihin. Oivallus on itselle uuden asian tai näkökulman omaksumista tai havaitsemista. 

Koska oivallukset tuottavat niin iloa kuin uutta tietoa, niillä on itseisarvo. Oivaltaminen ja luovuus myös kulkevat käsi kädessä.
Oivalsimme kuitenkin, että teemana oivallus ei yksin riitä. Oivalluksen valo saattaa peittää ne varjot, jotka ovat myös tieteen tekemisen todellisuutta. Niinpä nostimme erehdyksen oivalluksen rinnalle. 

Tie oivallukseen on erehdysten kivittämä. Kivet voivat olla esteitä ja hankaloittaa liikkumista. Toisaalta ne merkitsevät tien ja ovat sen osa. Johtaessaan harhaan, erehdykset saattavat myös johtaa oivalluksiin, joskus hedelmällisten sattumien kautta.

Tieteessä oivallukset syntyvät usein suhteessa aiempiin erehdyksiin. Ilman umpikujia ja virheellisiä malleja hedelmällisten kysymysten esittäminen olisi vaikeampaa, ellei mahdotonta – kuin pimeässä haparointia. Erehdykset luovat paikan oivalluksille.

Tutkija usein oivaltaa, että hän oli erehtynyt. Esimerkiksi filosofiasta löydämme merkittäviä ajattelijoita, jotka ovat hylänneet aiemmat lähtökohtansa ja aloittaneet työnsä uudelleen poleemisessa suhteessa omiin aiempiin töihinsä. 

Tieteen tekeminen ei näin ollen sisällä vain oivaltamisen iloa, vaan se on myös sitkeää työtä ja puurtamista. Se on luonteeltaan kollektiivista ja pitkäjänteistä. 

Koska oivaltaminen on tieteessä olennaista, on mielekästä pohtia sen edellytyksiä. Monet asiat vaikuttavat siihen, missä määrin yksilöä, yhteisöä ja yhteiskuntaa palvelevia oivalluksia syntyy.

Vallitseeko suomalaisessa tieteessä - yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa – oivaltamisen ilmapiiri? Onko meillä oivalluskulttuuria? Miten sellaista voi tukea?

Aloitan muutamalla huomiolla oivaltavista yksilöistä tieteessä. 

Ensin intohimo: tutkijaksi päätyvällä ihmisellä on usein jo ennen tutkijanuraa perustava kiinnostus alaansa tai sen johonkin osa-alueeseen. Monet kuvaavat tätä jopa intohimona, itseään ruokkivana, palkitsevana suuntautumisena tiettyyn tiedonalaan, josta tulee osa meitä itseä. Kysymykset elävät meissä ja putkahtavat esiin, kun on niiden aika, työajoista riippumatta. Sisäinen motivaatio mahdollistaa pitkäjänteisen työskentelyn.

Toiseksi uteliaisuus: oivaltava tutkija on utelias. Hän haluaa kysyä uusia kysymyksiä ja etsii uusia vastauksia. Hän tiedostaa, ettei tiedä kaikkea, vaan itse asiassa aika vähän. Uteliaisuus on myös avoimuutta uusille asioille, jotka tulevat toisten aloilta. Joskus juuri nämä johtavat hedelmällisiin uusiin avauksiin.

Kolmanneksi rohkeus: oivaltava tutkija on rohkea. Hän uskaltaa kysyä ja kyseenalaistaa, asettaa paitsi muiden ajattelua myös itsensä ja työnsä kriittisen tarkastelun alaiseksi. Rohkeus on lisäksi rohkeutta luoda ja kuvitella – antaa mielen vaeltaa, ei seurata valmiita polkuja tai mennä siitä, missä aita on matalin. 

Entä tieteen rakenteet: tukevatko ne oivalluskulttuuria? Tutkijoiden käymä tiedepoliittinen keskustelu tieteenteon ehdoista antavat aihetta huoleen, jota on syytä ottaa vakavasti. 

Havaittavissa on luottamuspulaa niin tieteen sisällä kuin sen ympäriltä, joka koskettaa tieteen ydintä, tieteellisen työn luonnetta ja mahdollisuuksia sekä näiden ymmärtämistä. Vaikka luottamuspula ei ole absoluuttinen, sen esiintymät ovat vakavia ja ne on syytä ottaa vakavasti, erityisesti niiden taholta, jotka näkevät tieten merkittävänä yhteiskunnallisena voimavarana.

Luottamuspulaa esiintyy nuorilla tutkijoille, joille on tarjolla vain pätkätöitä. Luottamuspulaa on kansalaisilla, jotka eivät hyväksy itselleen epämieluisia tutkimustuloksia. Luottamuspulaa on päättäjillä, jotka eivät luota tiedeyhteisön kykyyn muotoilla tutkimuskysymyksiä ja toteuttaa tutkimusta vastuullisesti ilman valvontaa.  Luottamuspulaa ylläpitävät myös tutkijanarkeen kuuluvat lukuisat ja päällekkäiset raportointijärjestelmät, jotka syövät työaikaa ja viestivät valvonnan tarpeesta.

Luottamuksen puute syö osaltaan tieteellisen oivaltamisen keskeistä rakenteellista edellytystä, työrauhaa: mahdollisuutta pitkäjänteiseen, tieteen sisältä ohjautuvaan työskentelyyn.

Miten työrauhaa, luottamusta ja tieteen oivalluskulttuuria voi edistää?

Ensinnäkin on korostettava perusrahoituksen merkitystä suhteessa kilpailtuun rahoitukseen. Kilpailtua rahoitusta tarvitaan, se on tieteen uudistumiselle tärkeä. Silti perusrahoituksen ja kilpaillun rahoituksen tasapaino on Suomessa keikahtanut liikaa jälkimmäisen suuntaan. Kilpaillun rahoituksen osuuden kasvu on myötävaikuttanut suhteettoman suureen akateemisen prekariaatin syntymiseen. Monet nuoret tutkijat joutuvat siirtymään määräaikaisuudesta määräaikaisuuteen ilman työsuhteen vakiintumista, ja siirtymään hankkeiden kautta määritellystä tutkimusaiheesta toiseen, mikä ei tue oivaltamista. Osa siirtyy ulkomaille, osa muihin töihin.

Toinen ongelma on, että kilpaillun rahoituksen sisällä temaattisesti ohjatun rahoituksen osuus on kasvanut. Tämäkin rahoitusmuoto on perusteltu. Silti temaattisesti ohjatun tutkimuksen osuuden kasvaessa (varsinkin, jos tutkimusaiheita ruvetaan entistä enemmän määrittelemään tiedeyhteisön ulkopuolelta) syntyy ristiriitaa suhteessa tieteen omaan toimintalogiikkaan. Uutta luovien oivallusten edellytykset heikkenevät. Temaattisesti määritellyn tutkimuksen päämäärät ovat jo ennalta tiedossa, mutta merkittävät tieteen oivallukset ovat pikemmin ennakoimattomia. 

Tieteen oivalluskulttuuri tarvitsee rahoittajilta rohkeutta, uteliaisuutta ja luottamusta. Tutkimusrahoituksen määrän rinnalla on syytä kiinnittää huomiota sen laatuun. 

Haluan vielä nostaa esille erään ajankohtaisen erehdyksen, nimittäin ajatuksen, että tekoäly voi korvata ihmisen mieltä. Asialla on merkitystä sille, miten ymmärrämme tieteellistä ajattelua ja sille, miten voimme viljellä ja jakaa tieteellistä keskustelua.

Kapasiteetistaan huolimatta tekoäly vastaa vain rajoittunutta siivua ihmisen mielestä, joka on paljon muuta kuin päättelyä ja datan yhdistämistä. Ihmisen mieli on enemmän kuin aivot, kuten esimerkiksi saksalainen filosofi Markus Gabriel vakuuttavasti osoittaa neurosentrismin kritiikissään.

Ihmisen mielen mallintaminen tietokoneen mukaisesti saattaa olla aikamme perustavia erehdyksiä.

Erityisesti humanistisilla aloilla ja yhteiskuntatieteissä korostuvat tiedon kytkeytyminen arvoihin, sillä tutkimme kulttuuria ja sen tuotoksia, yhteiskuntaa ja sen rakenteita, jotka ovat lopulta meidän itsemme luomia ja ylläpitämiä. Näiden ilmiöiden ymmärtämisen olennainen lähtökohta on paitsi analysoida ja yhdistää informaatiota myös kyky arvioida asioita ja niiden merkitystä. Tähän ei tekoäly pysty. 

Tekoäly ei voi kertoa, mikä on toivottavaa kehitystä, mikä vähemmän toivottavaa. Se ei voi kertoa, millaista kulttuuria haluamme luoda, millaista yhteiskuntaa rakentaa. Miten meidän tulee toimia? Miten meidän tulee asettua tähän maailmaan? Näissä asioissa tekoäly on voimaton. Tämän vuoden Tieteen päivien Päivän painit käsittelevät kaikki tämäntapaisia asioita. 

Tieteellinen ajattelu ja tieteellinen keskustelu on jatkuvaa itsensä ja muiden, teorioiden, tulosten ja johtopäätösten luomista ja asettamista kriittisen tarkastelun alaiseksi, jossa ponnistamme yhdessä parempaa ymmärrystä kohti. Se vaatii valpasta mieltä.

Tieteen päivien merkityksellisyys on tieteentekijöiden ja kiinnostuneiden kansalaisten – kenen tahansa – kohtaamisen mahdollistamisessa. Samalla päivät tarjoavat tutkijoille mahdollisuuden törmäyttää omaa tutkimuksen tekemisen tapaansa toisenlaisiin tapoihin hahmottaa tieteen kautta yhteistä maailmaa.

Tieteen päivät ovat keskustelun areena, jossa voimme oivaltaa ja huomata omaa erehtyväisyyttämme. Humanistina korostan, että erehtyminen on inhimillistä – jopa niin, että erehtymätön ihminen on sietämätön, kun taas erehtyväisyytensä oivaltavan ihmisen seurassa voi mainiosti viihtyä.

Näillä sanoilla toivotan teidät lämpimästi tervetulleiksi oivaltamaan Tieteen päiville 2025!

[1] Kaksi esimerkkiä: Suomen hallitus veti joulukuussa 2023 pois Strategisen tutkimuksen neuvoston tiedeyhteisön kanssa valmistellun teema-alueen ”maahanmuuton, työn ja hyvinvoinnin vuorovaikutukset tulevaisuuden Suomessa”. Tämä perustui hallituspiireissä esitettyyn epäilyyn, että rahoitettu tutkimus ei käsittelisi riittävässä määrin maahanmuuton kielteisiä vaikutuksia. Ks. esim. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000010085636.html Toinen esimerkki: Suomen hallituksen syksyllä 2024 laatimassa ehdotuksessa Suomen Akatemiasta annetun lain muuttamisesta lisättiin Akatemiaan tehtäviä koskevaan pykälään kirjaus: ”Tehtäviään hoitaessaan Akatemian tulee ottaa huomioon Suomen kansallinen turvallisuus ja kansainväliset velvoitteet sekä ulko- ja turvallisuuspoliittiset linjaukset.” Molemmat ovat herättäneet tiedeyhteisössä runsaasti kriittistä keskustelua sekä ihmettelyä.

[1] Markus Gabriel, Ich ist nicht Gehirn. Philosophie des Geistes für das 21. Jahrhundert. (Ullstein 2015). Englanniksi I am not a Brain. Philosophy of Mind for the 21st Century. (Trans. Christopher Turner, Polity 2017).