Eläinten rohkeus: linkki aivojen ja rohkeuden ymmärtämiseen

19.12.2018

Teksti: Otto Snellman
Kansikuva: Pixabay

Jos Tieteen päivien (9.–13.1.) teemaa Rohkeus – Mod halutaan ymmärtää perusteellisesti, sitä on tarkasteltava myös aivotutkimuksen näkökulmasta. Kokeellisessa aivotutkimuksessa käsittelyä ei kuitenkaan auta rajata vain ihmisiin. Filosofian tutkija Erika Ruonakosken ja aivotutkija Heini Saarimäen Tieteen päivien paneelikeskusteluissa selviää, että eläinten rohkeus on läpileikkaava kiintopiste rohkeuden tutkimisessa. Eläinten rohkeudesta on esimerkiksi puhuttava silloin, kun rohkeudelle haetaan yleisiä määritelmiä. Määrittelytyöhön törmätään väistämättä myös aivotutkimuksessa.

”Kyllä, eläin voi olla rohkea.” Näin Jyväskylän yliopistossa työskentelevä filosofian tutkija Erika Ruonakoski tiivistää Eläinten rohkeus -paneelikeskustelun pääväitteen. Ruonakoski vetää Tieteen päivillä kyseistä paneelia, jossa on mukana eläinsuhteen tutkijoita oikeustieteen, keskiajan filosofian, maantieteen ja biologisen antropologian aloilta. Omassa tutkimuksessaan hän on perehtynyt ihmisten ja eläinten välisiin suhteisiin erityisesti inhimillisen kokemuksen, kehollisuuden ja vuorovaikutuksen ehtojen näkökulmasta.

Aalto-yliopiston tutkijatohtori Heini Saarimäki on samaa mieltä Eläinten rohkeus -panelistien kanssa. Saarimäki on tutkinut erilaisten tunteiden ilmenemistä aivoissa. Tieteen päivillä hän on mukana paneelissa Rohkea mieli rohkeissa aivoissa, jossa pohditaan rohkeuden olemusta aivotutkijan, kognitiotieteilijän, psykologin ja matemaatikon voimin.

”Mietitään esimerkiksi hengenpelastustilanteita: onko rohkeuden kannalta todella merkityksellistä, ryntääkö hukkuvaa pelastamaan koira vai ihminen?”

Lyhyet vastaukset vaativat kuitenkin tukevan pohjustuksen. Ruonakosken mukaan keskeisenä vaikeutena eläinten rohkeudesta puhuttaessa on pidetty eläinten liiallista inhimillistämistä. ”Paneelimme jäsen Juhana Toivanen sanoo, että keskiajalla rohkeutta pidettiin inhimillisenä hyveenä, joka edellytti kykyä arvioida omaa toimintaa; rohkea toiminta on valittava tietoisen päätöksen kautta, ei tunteenomaisesti heittäytyen. Koska eläimet eivät kykene tällaiseen reflektioon, ne eivät keskiaikaisten ajattelijoiden mukaan voineet olla rohkeita vaan korkeintaan pelottomia”, Ruonakoski selventää. Jos rohkeus määritellään kuten keskiajalla, eläinten rohkeudesta puhuminen voi vaikuttaa inhimillistämiseltä.

Ruonakosken mielestä kuitenkin eläinten rohkeus on meille tuttu ilmiö sekä kielikuvista (rohkea kuin leijona) että tosielämän tilanteista. ”Mietitään esimerkiksi hengenpelastustilanteita: onko rohkeuden kannalta todella merkityksellistä, ryntääkö hukkuvaa pelastamaan koira vai ihminen?” Ruonakoski sanoo. Lisäksi hän arvelee, ettei pelastustilanteen huumassa eläin- ja ihmispelastajan välillä ole välttämättä eroa sen suhteen, että toinen aktiivisesti tiedostaisi tekevänsä rohkean ja sankarillisen teon. Saarimäki vahvistaa, että tilanteessa toimimisesta vastuussa olevat aivojen otsalohkoalueet eivät itsessään ”tuota rohkeutta”. Hänen mukaansa subjektiivinen rohkeuden kokemus syntyy todennäköisesti välittömän tilanteen jälkeen aivoalueilla, jotka ovat vastuussa itsereflektiosta – ne tulkitsevat aivojen muuttuneen kokonaisaktivaatiotilan subjektiiviseksi tunteeksi. Toisaalta ihminenkään ei aina välttämättä itse miellä itseään rohkeaksi edes hengenpelastuksen jälkeen; rohkeus saattaa tulla mukaan vasta, kun muut ihmiset tulkitsevat tilannetta ja kertovat siitä tarinoita.


Erika Ruonakosken vetämä paneeli on Tieteen päivillä 13.1. klo 14.00. Kuva: Juhani Tenhunen.

Ruonakoski ei halua ottaa kantaa siihen, miten rohkeus pitäisi tyhjentävästi määritellä. Rohkeus on hyvin monimutkainen ilmiö, eikä Ruonakosken mukaan ole esimerkiksi selvää, pitäisikö se ymmärtää asenteena vai luonteenpiirteenä. Hengenpelastusesimerkissä on hänen mielestään kuitenkin elementtejä, jotka ovat kiinnostavia rohkeuden määritelmän kannalta. Yksi niistä on toiminta pelosta huolimatta. Hengenpelastustilanteet ovat usein uhkaavia ja riskialttiita. Tästä huolimatta jotkut yksilöt pystyvät ylittämään pelkonsa ja toimimaan toisen pelastamiseksi. ”Rajan ylittäminen eli liike tutusta ja turvallisesta kohti tuntematonta ja uhkaavaa on yksi osatekijä, jonka avulla rohkeutta voidaan tarkastella”, Ruonakoski sanoo.

Saarimäki lisää, että jotkut tutkimustulokset ovat yhdenmukaisia tämän väitteen kanssa. Rohkeuden, kuten kaikkien tunteiden, määritteleminen kokeellisessa aivotutkimuksessa on hänen mukaansa haastavaa ja kiistanalaista, eikä rohkeutta ole vielä tutkittu kovin paljon. Silti niissä tutkimuksissa, jotka asiasta on tehty, rohkeus on määritelty juuri toiminnaksi pelosta huolimatta.

”Tutkimuksissa on osoitettu, että sekä hiirten että ihmisten aivojen otsalohkon ajattelu- ja kontrollialueilla on vahvoja yhteyksiä pelkoreaktion tuottaville aivojen sisemmille alueille. Rohkeutta vaativissa tilanteissa automaattinen ja pelkoreaktioon liittyvä hälytystila kyllä syntyy, mutta kontrollialueiden aktiivisuus vaimentaa sen ja saa yksilön toimimaan tavoitteellisesti”, Saarimäki kertoo.

 ”Alallamme yleensä ajatellaan, että aivojen kokeellinen tutkimus esimerkiksi kuvantamisen avulla on vain yksi rajallinen työkalu mielen mittaamiseen.”

Hän arvelee, että toiminta pelosta huolimatta on ollut evolutiivisesti kannattavaa: ”Sopiva määrä haastetta järjestelmälle todennäköisesti parantaa sen sopeutumiskykyä. Mahdollisuus kohdata käsiteltävissä olevaa pelkoa nostaa toimintajärjestelmän kapasiteettia tulevaisuutta varten, millä voi olla suotuisia vaikutuksia yksilön selviytymiselle ja toimintakyvylle jatkossa.” Ruonakoski tosin lisää, että rohkeuden lisäksi myös arkuudesta voi tietyissä tilanteissa olla evolutiivista hyötyä, joten rohkeuden linkittäminen evoluutioon ei ole yksioikoinen asia.

 

Rohkeuden ja aivojen ymmärtäminen vaatii panosta yli lajirajojen ja tieteenalojen

Saarimäki sanoo, että eläinten merkitys ainakin kokeellisessa tunnetutkimuksessa on ollut valtava. Tähän on hänen mukaansa sekä menetelmällisiä että eettisiä syitä. ”Ihmisaivojen tutkimuksessa käytettävillä menetelmillä, jotka pääosin perustuvat aivojen kuvantamiseen niiden ulkopuolelta, päästään vain muutaman millimetrin tarkkuuteen. Mutta esimerkiksi hiirten aivoihin on yleisesti hyväksyttävämpää tuikata elektrodeja, joilla voidaan muun muassa stimuloida yksittäisiä hermosolujoukkoja kerrallaan”, Saarimäki toteaa. Eläinten aivojen tutkimisessa käytetään myös esimerkiksi geenimanipulaatioon perustuvia menetelmiä, joita ei luonnollisesti voida käyttää ihmisillä tehtävissä kokeissa, hän lisää – eikä pidä tilannetta eettisesti ongelmattomana.


Heini Saarimäkeä voi kuulla Tieteen päivillä 12.1. klo 12.00. Kuva: Jyri Virta.

Eri eläinlajien lisäksi aivojen ja rohkeuden ymmärtäminen vaati panosta yli tieteenalarajojen. ”Alallamme yleensä ajatellaan, että aivojen kokeellinen tutkimus esimerkiksi kuvantamisen avulla on vain yksi rajallinen työkalu mielen mittaamiseen”, Saarimäki sanoo. Hänen mukaansa kokeellisten menetelmien rajoitteiden tunnistamiseen ja paikkaamiseen tarvitaan tieteenrajat ylittävää yhteistyötä. Yksi jo aiemmin mainittu esimerkki tästä on rohkeuden ja muiden tunteiden määritteleminen. Rohkeutta ei voida tutkia ilman sopivaa ja tarpeeksi järkeenkäypää määritelmää sekä toimivia koeasetelmia, joissa Saarimäen mukaan korostuu aivotutkijoiden yhteistyö muiden tieteenalojen asiantuntijoiden – esimerkiksi filosofien, psykologien ja kognitiotieteilijöiden – kanssa. Toisaalta kokeellinen aivotutkimus vaikuttaa myös muihin aloihin: Ruonakoski kertoo, että hän pyrkii omassa tutkimuksessaan ottamaan huomioon aivotutkimuksen tulokset.

Saarimäen mukaan kokeellisen aivotutkimuksen tulokset koskevat eräässä mielessä meitä kaikkia, ja siksi ne on helppo ymmärtää väärin. Aivotutkimus on nopeasti kehittyvä ala, joka kiinnostaa suurta yleisöä, ja klikkejä hamuavat otsikot saattavat julistaa yksittäisen tutkimuksen perusteella esimerkiksi, että aivoista on löytynyt ”rohkeuskytkin”. ”Tiede ei kuitenkaan toimi näin; tarvitaan 50–100 vuotta tutkimusta, että yksittäinen tulos voidaan osoittaa todeksi. Hitaasti etenevä tiede ei istu hyvin nykyiseen nopeaan maailmanmenoon. Ihmisille voi olla hankala hyväksyä se tosiasia, että joihinkin kysymyksiin kukaan tutkija tai yksittäinen tutkimus ei pysty varmuudella vastaamaan”, Saarimäki sanoo.

 

Lisätietoja Ruonakosken ja Saarimäen Tieteen päivien paneeleista

Ruonakoski: Eläinten rohkeus.

Saarimäki: Rohkea mieli rohkeissa aivoissa.