Rahoittajat eivät rahoita epäonnistujaa, mutta innovaatioita ei synny ilman epäonnistumisia. Estääkö suomalainen tiedemaailma itse kehittymisensä? "Tiede tutkii ilmiöitä, joista ei voida olla varmoja tai joita ei tiedetä. Suurimman osan tutkimuksesta pitäisi epäonnistua, mutta reaalimaailma ei sitä salli. Yhdenkään nobelistin CV:ssä ei lue epäonnistumisia, eikä tutkijan kannata hakea vakanssia, jos urapolulla niitä on. Rahoittajat eivät rahoita epäonnistujia", professori Karl-Erik Michelsen Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta toteaa.

Tieteen, teknologian ja modernin yhteiskunnan tutkimuksen professori nimitettiin vuonna 2018 Vuoden professoriksi. Löytyykö hänen uraltaan epäonnistumisia? Professori kiemurtelee hetken tuolissaan, kunnes mieleen juolahtaa tuore esimerkki. Michelsen tutki itäisen Euroopan ydinvoimaloiden problematiikkaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja uskoi löytävänsä konfliktiin pohjaavan mallin, jota hän voisi hyödyntää myöhemmin vaikkapa Iranin ydinteknologiakysymyksissä. Harmi vain, että Itä-Euroopan maat eivät ratkaisseet ongelmiaan Michelsenin konfliktihypoteesin vaan onnistuneen yhteistyön keinoin. Menikö koko tutkimus pieleen? "Epäonnistumiset kuuluvat jokaisen tutkijan työnkuvaan", Michelsen kuittaa.

Karl-Erik Michelsenin vetämä paneeli on Tieteen päivillä 10.1. klo 14.00.

Tutkimusrahoitus pitäisi uudistaa. Suomen Akatemia voisi poistaa hakemusten määräajat ja perustaa avoimen portaalin, johon hakemuksia voisi lähettää minä ajankohtana tahansa. Näin hakemukset olisivat yhteisessä käytössä ja niihin käytetty työ ei valuisi hukkaan edes kielteisen rahoituspäätöksen jälkeen. "Nyt käy usein niin, että jos tutkija saa niin sanotun hylsyn, hän alkaa tehdä jotain muuta. Oikeastaan sellaiseen ei ole varaa", Michelsen sanoo.

Suomen Akatemialle lähetetyistä apurahahakemuksista noin kymmenen prosenttia osuu maaliin. Niihin liittyy kirjoittamattomia odotuksia. Tutkijoiden tulisi tietää jo tutkimuskysymystään laatiessaan lopputulos, sillä rahoittajat ovat kiinnostuneita siitä, miten he voivat hyödyntää tieteellisiä tuloksia omassa toiminnassaan. Tutkijan näkökulmasta tämä on paradoksi.

Tutkijan vapaus

Koska tutkijan odotetaan sitoutuvan lopputulokseen jo hakuvaiheessa, luovuuden mahdollisuudet ovat kaventuneet. Aiemmin tutkimuksen aikana syntyneitä sivupolkuja pidettiin tutkijan vapautena – luovuutena. Mikä vapautta tänä päivänä rajoittaa? Epäonnistumisen pelkoko vai vastuu, joka sälytetään tutkijoiden hartioille? Onko taloustutkijoiden vika, jos Suomen hallitus tukeutuu budjettiriihen päätöksissään tutkijoiden talouskasvuanalyyseihin, jotka pettävät pahan kerran? Onko meteorologin pää pantava pölkylle, jos purjevene ajautuu myrskyyn, vaikka hän oli luvannut poutaa?

"Yliopiston kolmas tehtävä perustutkimuksen ja ylimmän opetuksen rinnalla on kuitenkin yhteiskunnallinen vaikuttaminen, ja jos me emme puhu tieteestä, joku muu puhuu."

"Tutkijat jakautuvat kahteen joukkoon. Toiset ovat rohkeampia kuin toiset. Yhdet heittäytyvät yhteiskunnalliseen keskusteluun, toiset linnoittautuvat ja tekevät yhä spesifisempää tiedettä, jota kukaan kuolevainen tai poliitikko ei ymmärrä. Yliopiston kolmas tehtävä perustutkimuksen ja ylimmän opetuksen rinnalla on kuitenkin yhteiskunnallinen vaikuttaminen, ja jos me emme puhu tieteestä, joku muu puhuu", Michelsen toteaa.

Yhdysvalloissa opiskellut Michelsen kaipaa Suomeen enemmän yhteiskunnallisia keskustelijoita – public intellectuals – jotka kommentoivat muutakin kuin vain omaa tieteenalaansa. Suomalaisesta kulttuurista löytyy tosin jarru, joka vesittää hyvät aikeet: häpeä. Sitä pelätään viimeiseen asti. "Otetaan vaikkapa Pekka Himasen tapaus. Hänet häpäistiin tieteentekijänä. Sellaisen jälkeen on hankala koota itsetuntoa ja jatkaa tutkijana", Michelsen valottaa. Yhdysvalloissa virheitä siedetään paremmin, sillä epäonnistuminen liittyy olennaisesti rohkeuteen. Nynnyjä siellä ei arvosteta. 

Oppia yrityksistä

Karl-Erik Michelsen luo Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa siteitä kauppatieteiden ja insinööritieteiden välille. Hän on tutkinut teollisuutta omassa työssään ja kirjoittanut muun muassa Koneen ja Vaisalan monografiat. Yritysten tarinoissa toistuu tuttu juoni: voittoon päästään yrityksen ja erehdyksen kautta. Jos se toimii yritysmaailmassa, miksei sitten tieteessä? 

"Yrityksissä on pitkä perinne johtajuudesta, sen sijaan yliopistoilla ei ole koulutettuja tutkimusjohtajia, jotka kokeilisivat uutta ja antaisivat toisen mahdollisuuden. Yliopistoissa hukataan valtavia määriä loistavia ideoita. Yrityksillä ei siihen ole varaa. Ne eivät edisty, jos ne eivät uskalla kokeilla. Se olisi hyvä oppi tutkimusmaailmaan", Michelsen summaa. 

Epäonnistumiset ovat edellytys myös uuden luomiselle, innovaatioille. Innovaatiohengestään Suomi saa professorilta huonot pisteet. Selviytymisessä Suomi on erinomainen, mutta se ei riitä. Vanhat konstit, risteilijät ja sellu, eivät ole sama asia kuin Nokia-spirit. Se Suomesta puuttuu.

Lisätietoja Karl-Erik Michelsenin vetämästä paneelista Tieteen päivillä:
Saako tieteessä epäonnistua?

Teksti: Helen Partti.
Kuvat: Curt Richter.