Tieteen päivien (9.–13.1.2019) teema on Rohkeus – Mod. Näin ollen ei ole yllättävää, että tapahtumassa on useita sankaruutta ja poikkeusyksilöitä käsitteleviä ohjelmia. Sankaruus on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksioikoinen, turvallinen tai viaton aihe: akatemiatutkija Oula Silvennoinen, professori Mia Korpiola, dosentti ja tutkimuspäällikkö Ossi Viita sekä professori Maria Lähteenmäki selventävät Tieteen päivien ohjelmissaan, miten sankaruus kytkeytyy poliittisiin kamppailuihin, kulttuuriseen omakuvaamme sekä historiallisiin narratiiveihin, jotka voivat olla pettäviä.

Turun yliopiston oikeushistorian professori Mia Korpiola on tutkinut ensimmäisten naisten läpimurtoa oikeudellisiin ammatteihin. Korpiola on esimerkiksi perehtynyt Agnes Lundellin (1873–1936) uraan ja elämään. Lundellia yleisesti pidetään Suomen ensimmäisenä naisjuristina ja tasa-arvon esitaistelijana. Hänen täytyi sitkeästi raivata tiensä läpi useiden järjestelmällisten esteiden sekä kestää ennakkoluulojen ja solvausten ryöppyä. Esimerkiksi 1900-luvun alkuun asti naisten tuli hakea erillistä ”vapautusta sukupuolesta” päästäkseen opiskelemaan yliopistoon ja virkauralle. Lundell onkin melko luonteva sankari ja esikuva. ”Vaikeuksien sietäminen ja voittaminen, sitkeys ja maailman muuttaminen parempaan suuntaan silloinkin, kuin se tuottaa itselle hankaluuksia, on kunnioitettavaa”, Korpiola avaa.

Korpiolan puheenjohtamassa sessiossa käsitellään ensimmäisten naisjuristien lisäksi Suomen ensimmäisiä naislääkäreitä ja -pappeja. Samankaltaisesta aiheesta – vaikkakin eri sessiossa – puhuu historian professori Maria Lähteenmäki Itä-Suomen yliopistosta. Esimerkiksi ensimmäisten suomalaisten naiskansanedustajien historiaa tutkineen Lähteenmäen esitelmän aihe on Selma Raunio (1873–1939), suomalainen lääkäri-lähetyssaarnaaja. Raunio oli Owambon alueen (nykyisin osa Pohjois-Namibiaa) ensimmäinen naislääkäri ja sairaalan perustaja. Lähteenmäki ei pidä Raunion ja muiden ajan pioneerinaisten läpimurtoa lasikaton särkemisenä vaan useiden betonikattojen murtamisena. ”Sana ’taistelu’ kuvaa hyvin kaikkien ensimmäisten naisten toimintaa. Ennakkoluulojen myrsky oli niin musertava, etteivät heikot ja arat siinä olisi pärjänneet”, Lähteenmäki sanoo.

Asianajaja Lundell 1920-30-luvulla. Kuva: Museovirasto – Musketti / Historian kuvakokoelma.  

Akatemiatutkija ja Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti Oula Silvennoisen puheenjohtamassa sessiossa tarkastellaan kriittisesti esimerkiksi sankaruutta ja sankarimyyttejä sodan luomissa poikkeusolosuhteissa. Omassa esitelmässään Silvennoinen ruotii kolmen armeijan riveissä palvelleen Lauri Törnin (1919–65) sankarikultin poliittisuutta ja sen varsin määrätietoista synnyttämistä, joka alkoi vasta Törnin kuoleman jälkeen.

Silvennoisen käsitys sankaruudesta on samansuuntainen kuin Korpiolalla ja Lähteenmäellä: ”[I]hminen ei välttämättä koskaan joudu elämässään tilanteeseen, jossa voisi tehdä sankarillisen valinnan … Ne, jotka tällaisen tilaisuuden saavat … olkoon sankareita edes hetken sillä ainoalla tavalla, jolla oikeita sankareita syntyy: valitsemalla oikean ja hyvän silläkin uhalla, että joutuu itse valinnastaan kärsimään.” Tosin ensimmäisten naisten tapauksessa on syytä painottaa harvinaisiin hetkiin tarttumisen sijaan pitkäjänteisyyttä ja sitkeyttä. Sekä Lähteenmäki että Korpiola korostavat, että ensimmäisten naisten läpimurto vaati usean muun unohdetun esitaistelijan panosta. Toisin sanoin sankarilliset tilaisuudet eivät ensimmäisten naisten tapauksessa ilmestyneet tyhjästä vaan vuosien järjestelmällisen työn tuloksena.

”Sankaritarinoista on oleellista ymmärtää, että luomme niitä itse itsellemme.”

Jyväskylän yliopiston dosentti ja Urheilumuseon tutkimuspäällikkö Ossi Viita on tutkinut suomalaisen urheiluhistorian sankareita, kuten Ville Ritolaa (1896–1982) ja Hannes Kolehmaista (1889–1966). Viidan puheenjohtamassa sessiossa paneudutaan urheilusankareiden lisäksi suomalaisiin taiteilijoihin, kirjailijoihin ja muusikoihin. Vaikka taiteen, urheilun, sodan ja tasa-arvon sankareiden välillä on varmasti eroja, vaikuttaa Viidan session pääteema koskevan kaikkien elämänalueiden sankareita: ”Aiheemme on sankaruus ja antisankaruus. Sen tekee jännittäväksi se, että sankaruus sisältää usein molempia. Samaa henkilöä voi osa kohdella sankarina ja osa antisankarina tai elämän eri vaiheissa hänestä kirjoitetaan julkisuudessa eri tavoin.”

Sankaruuden rakentaminen: mihin sankareita tarvitaan ja käytetään?

Erityisesti Viita ja Silvennoinen korostavat sankaruuden rakentamista. ”Sankaritarinoista on oleellista ymmärtää, että luomme niitä itse itsellemme”, Silvennoinen tiivistää. Julkisuuden sankarikuva tai rakennettu sankarimyytti ei useinkaan vastaa todellisuutta; sankaruutta saatetaan työstää unohduksen, silottelun ja suoranaisen vääristelyn avulla. Viidan mukaan Kolehmainen ei ollut ”karjan mukana juokseva paimenpoika”, kuten häntä vuoden 1912 Tukholman olympialaisten jälkeen kuvattiin, vaan helsinkiläinen muurari. Silvennoinen sanoo samansuuntaista Törnistä: ”Viime kädessä Törni-sankari on ollut hyväksi käytön kohde.”

Lisäksi kaikki haastateltavat varoittavat, että liiallinen yksittäisten sankarien korostaminen voi peittää alleen lukuisia oleellisia toimijoita ja historiallisia prosesseja. ”Yksittäiset sankarimiehet ja -naiset eivät muuta yksin historian kulkua: heidän takanaan on joukkoja, liikkeitä, ideologioita, äänestäjiä ja kannattajia, jotka sen tekevät”, Lähteenmäki kiteyttää. Korpiolan mukaan myös Lundellin sankarikuvan pauloissa voi jäädä huomaamatta merkittäviä asioita: ”Koska Agnes Lundell on nostettu – tosin ansaitusti – parrasvaloihin, on jäänyt huomioimatta esimerkiksi se, että Lundell oli vasta noin 40. naisopiskelija lainopillisessa tiedekunnassa.”

Mitä varten sitten myyttejä sankariyksilöistä rakennetaan, ja ketkä niitä rakentavat? Viidan ja Silvennoisen mukaan sankarien luomisen syyt ovat usein olleet poliittiset. Viita kertoo, että erityisesti Kolehmaista ollaan pyritty aktiivisesti lunastamaan sekä oikeiston että vasemmiston sankariksi. Työläispiirit pyrkivät esittämään työläistaustaisen Kolehmaisen ”kärsivän köyhälistön poikana” eli heidän sankarinaan. Toisaalta kun Kolehmainen osallistui vuoden 1920 Antwerpenin olympialaisiin vastoin Suomen Työväenurheiluliiton linjausta ja palasi kotiin voittajana, sai hän työväenliikkeen vihat niskoilleen. Porvarien toimesta Kolehmaiselle sen sijaan järjestettiin palkinnoksi maatila Piikkiöltä. ”Näin muurarista tehtiin talonpoika, mitä oli huomattavasti helpompi esikuvallisesti hyödyntää [porvareille]”, Viita selventää. Valtiovalta puolestaan pyrki 1900-luvun alun urheilusankarimyyteillä yhdentämään ja voimistamaan jakautunutta ja sisällissodan traumatisoimaa kansaa. ”Tavoitteena oli esikuvallisia sankareita hyödyntäen rakentaa nuorta kansakuntaa raittiiksi, onnelliseksi, työteliääksi ja esivaltaa kunnioittavaksi”, Viita kertoo.

Kolehmainen oli Turun Urheiluliiton kisojen vetonaula 1920-luvulla. Kuva: Urheilumuseo / Julistekokoelma.

Silvennoisen mukaan myös Lauri Törnin sankarimyytin taustalla on pitkälti poliittiset syyt: ”Törni oli sankarihahmo nimenomaan niille, jotka kokivat menettäneensä kulttuuriset, aatteelliset, siveelliset ja taloudelliset asemansa sodanjälkeisessä Suomessa, eli lähinnä valkoisen Suomen perintöön itsensä samaistanut osa suomalaisia … Törni oli ehdottoman kommunismin- ja neuvostovastainen hahmo … siis hyvin käyttökelpoinen protestihahmo kylmän sodan ajalle.” Silvennoinen lisää, ettei Törni olisi tietenkään mitenkään voinut kelvata vasemmiston esikuvaksi, jolla oli aikanaan omat sankarihahmonsa. Yleisesti ottaen Silvennoisen mukaan poliittisesti latautuneet sotasankarimyytit voivat olla vaarallisia: ”Menneisyyden yksinkertaistaminen tai vääristäminen on aina hankala ja potentiaalisesti vahingollinen kehityskulku. Pahimmillaan menneisyyteen projisoituja kuvitelmia käytetään oikeuttamaan tämän päivän politiikkaa.”

Toisaalta myös tietynlaisten sankaritarinoiden lähes täysi puuttuminen voi kertoa jotain oleellista yhteiskuntamme valta-asetelmista. Lähteenmäen mielestä on esimerkiksi kuvaavaa, että kattavaa historiallista tutkimustietoa Suomen ensimmäisistä naiskansanedustajista on tuotettu niinkin myöhään kuin vuonna 1997. ”[Tämä] kertoo aika paljon siitä, miten naisia on arvostettu poliittisina toimijoina”, Lähteenmäki tilittää. Korpiolan mukaan myös Lundell on tullut laajemmin tunnetuksi vasta parikymmentä vuotta sitten Anneli Winter-Mäkisen pioneeritutkimuksen jälkeen.

”Maailma tarvitsee mielestäni edelleen tosielämän – ei tosi-tv:n – sankareita!”

Lähteenmäen ja Korpiolan mukaan monilla aloilla tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyö on edelleen kesken – silloinkin, kun keskustellaan kapeasti ja binäärisesti vain naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta. Korpiola kertoo esimerkiksi, että Suomessa on useimmilla aloilla edelleen palkkaeroja samoja tehtäviä hoitavien miesten ja naisten välillä. ”Tasa-arvo, kuten esimerkiksi Tasa-arvon toteutuminen eduskunnassa -raportti kertoo, ei näytä olevan koskaan valmis, sitä pitää työstää, muistaa ja neuvotella alati”, Lähteenmäki puolestaan sanoo.

Ehkä juuri tämän takia Korpiola näkee edelleen sankaritarinat ensimmäisistä naisista arvokkaina: ”Ihmiset tarvitsevat esikuvia. Tositarina henkilöstä, joka toiminnallaan uhmaa ennakkoluuloja ja auttaa tekemään maailmasta tasa-arvoisemman ja oikeudenmukaisen paikan niin aikalaisilleen kuin tuleville polvillekin, on mielestäni aina kertomisen ja kuulemisen arvoinen.” Korpiola haluaa vastustaa sankaritarinoiden kaupallistumista ja pelkistymistä viihteeksi, jota myös Viita pitää nykypäivänä voimistuneena ilmiönä. ”Maailma tarvitsee mielestäni edelleen tosielämän – ei tosi-tv:n – sankareita!” Korpiola tokaisee.

Lisätietoja haastateltavien Tieteen päivien ohjelmista:

Korpiola: Rohkeasti ammattiin: ensimmäisten suomalaisnaisten matka lääkäreiksi, juristeiksi ja papeiksi.

Silvennoinen: Rohkeus, pelkuruus, sankaruus – Sodassa osoitetusta rohkeudesta ja sankarien kuvista.

Viita: Sankareita ja antisankareita.

Lähteenmäki: Poliittisten käsitysten haastajat. (Lähteenmäki myös puheenjohtaa sessiota Karjala toisin nähtynä.)

Teksti: Otto Snellman.
Kansikuva: Agnes Lundell Ernst Ovesénin kuvaamana. Lähde: Museovirasto – Musketti / Historian kuvakokoelma.