Katso tapahtuma verkossa Youtuben Tiedetv:ssä.

Eliöitä oli nimetty suomeksi kielen varhaisista ajoista lähtien. Vertailemalla suomen sanastoa sukukielten sanastoon etymologit ovat selvittäneet, että nykyisen sanaston vanhimpiin kerrostumiin kuuluvat muun muassa kala, koivu, kyy, tuomi ja varis. Vanhoja omaperäisiä sanoja ovat myös ilves, orava, pihlaja, vaahtera ja västäräkki. Vanhoja lainasanoja taas ovat ahma, ankerias, hirvi, ohdake ja takiainen.

Suomen kirjakieli syntyi 1500-luvulla reformaation seurauksena, ja kirjakielessä varhaisimmat eliöiden nimitykset esiintyvät Raamatussa. Eliöiden tieteelliseen luokitteluun perustuva nimeäminen alkoi suomeksi 1800-luvulla, kun julkaistiin ensimmäiset luonnontieteelliset tekstit kansankielellä. Sessiossa tarkastellaan, millaiset periaatteet ovat ohjanneet eliöiden kansankielisen nimistön kehittämistä historiassa ja miten uutta sanastoa nykyään kehitetään eri nimistötoimikuntien työssä. Samalla vertaillaan tieteellisen ja kansankielisen nimeämisen perusteita ja tavoitteita.

Monet eliölajit ovat meille vielä tuntemattomia ja yksilöimättömiä. Nimenantoperusteet ovat murroksessa, kun eliöt pystytään luokittelemaan geneettisesti. Voiko aiemmin tuntemattomien eliöiden yksilöintiin riittää geneettinen viivakoodi?

• Puheenjohtaja: yliopistonlehtori Kaarina Pitkänen-Heikkilä (Helsingin yliopisto)
• yliopistonlehtori Kaarina Pitkänen-Heikkilä (Helsingin yliopisto): Suomenkielisen tiedesanaston alkuvaiheet luonnontieteissä
• Sienten nimistötoimikunnan puheenjohtaja Tapio Kekki (Suomen sieniseura): Sienten nimet – perinteen ja nykytiedon vuoropuhelua
• yliopistonlehtori Sari Timonen (Helsingin yliopisto): Suuret linjat – uudet eliöryhmät ja modernin luokittelun nimistöhaasteet
• yli-intendentti Marko Mutanen (Oulun yliopisto): Miten tieteellinen ja kansankielinen nimistö eroavat toisistaan?